maanantai 11. syyskuuta 2017

Kiitos ei ole kirosana...

Mulla on nyt "asiaa" palijo ja se johtuu isolta osalta siitä, että miehän lahjakkaasti välttelen hommia joihin pitäs alakaa muttako net kiinnostaa yhtä palijo ku kasa kiviä!

Mie olin tänään mieheni kanssa kaupungilla...son sillai hyvin harvinaista että lonima neljättä tuntia pitkin ja poikin. Yleensä hilipasema net mitä pittää ja äkkiä kotia. Nyt oli tosi mukava kierrellä, hoijettiin met siinä asioitaki samalla mutta ei ollu kiirettä.

Meillä tuli yhteistä taivalta hurjat 30 vuotta täyteen elokuussa, son sinällään ihime ko ehimä met varmaan 500 kertaa erota ekan viien vuuen aikana. Mie kun en ole niitä helepoimpia ja herttasimpiakaan, niin jo vain mie pupujussipusseja pakkasin alvariinsa (valkosen pussin ko vettää solomuun niin se on vähänkö pupujussi, siitä nimitys).
Viis tuotta met hioima toistema kulmia ja särmiä...sitte totesima että ei jaksa vaan alama ellään ko ihimiset.

Naimisiin päätimä mennä ko tuli 20 vuotta yhessäoloa täyteen...mietimä jotta oisko se varmala pohjala jo pikkuhilijaa, tosin yks kamu meinas että met vähän hättäilimä avioliiton satamaan purjehtimisen kanssa.

Miten tää liittyy tähän päivään, no siten että veimä siipan kihlasormuksen kaiverrutettavaks, se ku hukkas sen alkuperäsen tuossa kevväälä. Mie en omiani ole oppinu pitään ikinä en kihla- enkä vihkisormusta. Mutta...voittako kuvitella, mie opettelen ja oon aika hyvin jo oppinu tässä kuukauden aikana.
Noh....se siipan sormus...veimä sen tosiaan kaiverrutettavaks ja kun myyjä kysy jotta mitä laitetaan kaiverrukseen, met totesima:"Laita siihen M (ikuiseuuden, äärettömyyden, mikä se merkki ny onkaan...kahdeksikko pötköllään) J"
Myyjä kysymään että laitamako päivämäärää niin toettiin että elä laita ko ei met olla ihan varmoja siitä...vuosi ja kuukaisi on muistissa mutta se päivä ei.
Meillä ei kumpikaan voi toiselleen kuittailla jos ja KUN unohtaa...kun ei kumpikaan muista.

Myyjä sitten siinä kesken kaiken sanos:"Kiitos muuten palautteesta!" Jo vainki mulle tuli hyvä mieli ko hän muisti mut ja että mun palaute oli menny perille. Siinä raatasimma kiitoksesta ja palautteesta...kerroin kuinka mie oon alkanu opettelemalla opettelemaan että mie kiitän herkemmin ko moitin.
Moite mulla tulee ko tykinsuusta...tai tuli, mie oon oppinu monesti jo harkittemaanki *taputtaa ittiään olalle ja kiittää*

Tulee hyvä mieli kun voi toisele antaa hyvän mielen...kiitos on pienisuuri sana joka voipi oikiasti pelastaa muuten paskan päivän!

Vasta kun olima POP UP kauppaa pitämässä, mie kävin Antellin kahvilassa kahavia hakkeen ja purtavaaki. Mie oon vähän hankala asiakas, mun ruuisssa ko ei kärsi olla sipulia missään muodossa tai tuun kippeeks. Mitäpä lottoatta onko sitä joka paikassa...no ON. Tuolla Antellissa tyäret on kärsivällisesti tsekkanneet mulle tuotteita, onpa pari kertaa tehneetki oman leivän ko on ollu muuten hilijasta.
Mie oon kiittäny heitä ja nyt tällä kertaa vein pienet lahjat kiitokseks kahdelle töissä olleelle.
Kiva on kun menee asiakkaaksi ja tiskin takana on iloisia ja mukavia myyjiä! Niitäki on jokka pittää rasitteena ja nirppanokkana tämmöstä joka kyselee sipulien perrään...mut ei Antellissa kertaakaan!

No mutta sitten, otappa kiitos vastaan...son semmonen taito jota minen meinaa oppia en millään.
Miks son niin vaikia sanoa vain kiitos jos saa jonku kehun tai positiivisen kommentin tai kiitoksen.
Tahtoo mennä niin että jos joku sanoo:"Onpa sulla nätti pusero"...mie naama punasena änkytän:"tää ny on vaan tämmönen, tässä nyt vaan sattu tää oleen kiva niin ostin" HÖH...
Miks ei voi sanoa:"Kiitos mie tykkään kans tästä"

Tänään sain kysymyksen tähän blogiin liittyen (ei siitä muuten vielä enempää, mutta myöhemmin sit) ja teksti mitä luin sain mut valumaan sukkiini ja kiemurtelemaan. Teksti sisälsi kiitosta aiemmin tekemistäni ja positiivista kommentointia nykyisestä...ja mie mietin vaan einuinvoikirjottaa, enhän mie mittään missään.
No joo...edelleen olen joltain osin sitä mieltä että ei, ei, ei...mutta toisaalta hitto kun tuntu kuitekki kivaltaki kun sanat sisälsi positiivista paljon. Ihminen jokka nuo kirjotti ei ole toellakaan semmonen että leuhottas ylisanoja viljellen...vaan kiittää kun kiitettävää on.

Olen mie oppinu tässä muutaman vuuen sisällä sitäkin, että osaan olla myös ylpeeki tekemisistäni...ossaan mie sanoa sen jopa ääneenki että mie ossaan jokku asiat hyvin. Mie oon ollu hyvässä opissa! Siltikin kritisoin itteäni ja anna jos mun suusta pääsee että hitto ku oon tyytyväinen kun onnistuin tässä (tätä oikeesti tapahtuu tosi harvoin), samaan aikaan nolona kiemurran sisälläni itekseni...emmie voi, emmie saa sanoa näin!

Kerran seisoin paheilla Lordin aukiolla ja en tiennyt olevani "tarkkailun alla" kun eräs tuttu sairaanhoitaja tuli juttelemaan...tarkkailija ei ollut hän vaan joku muu siellä likellä.
Tämä mua monesti hoitanu ihana naisihminen käveli jo mun ohi ja palas takas:"Mie en meinannu tuntia sinua kun näytät niin hyvältä" no sen sanomisen kiemurtelin jotenki...siinä sitten puhuima sen aikasista puuhista mitä tein ja hän antoi positiivista palautetta meiän puuhista.
Kunhan hän sitten poistu niin tämä "tarkkailija" tuli ja tuumas:"Mitäs tämä nainen sano kun sie nuin paljon kumartelit"
En ollut tajunnut itte mutta tämä ihminen kertoi että hän ei kuullut puhetta mutta mie olin kumarrellu jatkuvasti...ite totesin että niin, mie kiemurtelin ko en osannu ottaa positiivisia asioita vastaan oikiasti.

Omalle tyärelle mie oon yrittäny opettaa sen että kaikkeen kykenee kun harjottelee ja omasta tekemisestään pitää osata iloita ja olla ylpee...esimerkki en niinkään tässä ossaa olla. Mie vain toivon että tyär on toista maata ko mie...että osaa iloita omasta tekemisestään ja saavutuksistaan vilpittömästi.

Ossaan mie leuhottaakki...kertoa mitä on tapahtunu, miten tein jonku...mutta sammaan aikaan mie valun sisällä omiin sukkiini ja noloilen.
Tuosta mie haluaisin erroon luonteessani...mie vain pahoin pelekään etten siinä onnistu.

Pitäis oikiasti muistaa kiittää ittiään...se on tärkiä taito! On tärkiää muistaa kehuakki ittiään mielessään kun jonkun asian on hoitanu hyvin. Se luo positiivista oloa itelle ja se välittyy sitten uloskin päin!

Mun isä oli kiitelty työssään, hänen taiteellista työtään arvostettiin PALJON ja mm lehdissä ei negatiivista kommentointia hänen lavastuksistaan ollut. Työkaverit kehu ja ne keitä olen tavannut vielä nykyäänki, jotka isän kanssa töitä on tehneet...kertovat kuinka mukava työkamu hän oli ja kuinka taitava.
Isä ei osannu koskaan ottaa kiitosta vastaan...vähätteli aina omia tekemisiään ja ikinä en kuullu hänen suustaan sanoja:"Mie oon hyvä työssäni"

Mie se vain luulen että osa tätä omaa hankalaa suhdetta kiitokseen juontaa tuolta...ja toisaalta ihan suomalaisesta kulttuuristaki. Ei sitä saa ittiään kehua tai saapi ylypiän maineen.

Mutta nymmie kiitän just Sinua...siitä että jos sie tämän jaksoit tänne asti lukia niin oot kiitoksen ansainnu =)

Kiitos ja anteeksi on maailman suurimpia sanoja joita on vaikia sanoa...vaikia on myös ne vastaanottaa!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Viva Las Vegas

Multa on nyt pari semmosta ihmistä jotka tietää mitä kaikkea tapahtu reissussa, pyytäny että mie tän Las Vegas jutun kirjottasin ja tässäp...