torstai 19. lokakuuta 2017

ISÄ


Isä teatterin lavastamossa joskus 60-70 luvulla
Lähen tähän juttuun tapani mukkaan aika kaukaa, isästä ei voi puhua, eikä hänen taiteesta ilman että puhuu hänen lapsuuestaan.

Isänisä Kalle Eera Korhonen oli levoton sielu, mie puhun pappana vaikken ikinä nähny häntä...ja kuviaki on olemassa vain yks kappale.
Kalle toi mummon savonmailta tänne Lappiin, vuosia en niin tiä, eikä ole kettään ennää keltä tarkistaskaan. Siinä vaiheessa mun mielestä heillä oli jo kolme lasta.

Isä synty 1929 Rovaniemelä ja isän jälkeen synty vielä yksi sisar Vieno vuonna 1932. Vieno oli vain 6 viikon ikänen ko pappa läks levvemmän leivän perrään ja jätti mummon lasten kanssa Rovaniemele. Ajatus oli että mummo ja lapset menee perästä.
Pappa loikkas Venäjälle kera jokusen kaverinsa (oonhan mie nää tarinat kuullu monesti, muttei net sillon kiinnostanu ja enää en muista).

Papasta kuulu jokusen kirjeen verran mutta tuohon aikaan tuo postin kulku oli vähän niinkö nykyään, perile tuleminen kestää ja ei ole niinkään sanottua tulleeko perile ensinkään.
Isä oli jossain kohtaa elämäänsä merillä ja yritti kirjeiden perusteella saada selevile isänsä vaiheita, Arkangelin merimieskirkon avustuksela...mutta kuten sanottu posti kulki miten sattuu niin jäi selvittämättä.

Kaikki Kallen vaiheet oli hämäränpeitosa kunnes joskus oisko se ollu jopa 2000 vuostuhannen puolela, tehtiin sukukirja Korhosista ja sieltä selevis mullekki papan vaiheet varmaksi...joku net oli käyny tutkimasa.

Heti ko nää miehet oli rajan ylittänneet niin het oli piätetty...ja aika pikaseen lähetetty Siperiaan työleirile...voipi vain kuvitella mikkä net olot on siihen aikaan sielä ollu.
Kaks vuotta tuo työleirilä olo kesti ja ainaki Kalle - pappa näistä loikkareista telotettiin ampumala työleirin päätteeks.
Hänet julistettiin kuolleeks joskus aikanaan...vuotta en muista, mummo meni uusiin naimisiin ja he saivat uuen miehen Arvidin kanssa vielä yhen lapsen, Martin mun sedän joka on ainoa näistä isän sisaruksista joka on enää elossa.

Kalle rehabilitoitiin vuonna 1987...sattuu muuten olemaan sama vuosi ko mie tuon mun miehen kanssa aloin seurustelemaan.
Rehabilitointi tarkoittaa kunnian palauttamista, se palautetaan ja toetaan julkisesti että kyseinen henkilö on telotettu syyttömänä. En ois koskaan arvannu että tuo on mulle tärkiä asia...ko enhä mie Kallea tuntenu...mutta isän kokemusten takia se on yllättävän tärkiä.

Isän vanhin sisko Vilma oli jo sen ikänen että läks ite töihin, Vieno oli niin pieni että seuras mummon mukana mummon piika paikkoihin, mutta kolme veljestä, kolme poikaa Vilho, Veikko ja isä Oiva...heiät sijoittiin perheisiin...huutolaisiksi vaikka huutolaisuus oli virallisesti lakkautettu.
Sehän tarkotti sitä että pojat meni perheeseen joka suostu heiät ottaan halvimmala...net oli vähän ko karjamarkkinat ne tilaisuuet jossa perheet arvioi kuka huutolaisista ois semmonen että ois mahollisimman vähäkulunen ja työteliäs.

Mummolla ei ollu varaa huolehtia yksin katraastaan, aikansa onnistu mutta pakko oli luovuttaa ja siksi päädyttiin tilanteeseen että pojat joutu perheisiin, soli kova paikka mummole ja monet kyyneleet virtas kun hän muisteli niitä aikoja.
Semminki ku perheissä ei toellakaan pojilla ollu hyvä olla, kunnon nukkumapaikkaa ei ollu, töitä piti tehä isosti. Perheissä pojat näki nälkää ja heitä hakattiin...koiriaki koheltiin monessa paikasa paremmin ku huutolaisia.

En muista minkä ikänen isä oli joutuessaan eka kertaa huutolaiseksi, mutta tuo aika oli hälle katkeraa aikaa...ei isä koskaan äitiään syyllistäny, miks oliskaan, mummo ois aivan varmasti huolehti lapsistaan jos ois voinu.
Isä maalas taulun jonka nimi on Huutolaispoika...taulu kuvaa tilannetta jossa hän on itte huuettavana ja kun aikanaan oli isän tauluista näyttely niin joku nainen, aikalainen, oli purskahtanu itkuun taulun nähtyään...vaikka taulussa kaikki on kasvottomia niin kaikki on kuulema tunnistettavissa ja muisto ei hälle ollu ollu hyvä.

Kaikki tuo vaikutti vahvasti isän elämään ja aina välillä hän niitä muisteli...net oli katkeria muistoja!

Ehkä se muovas isästä sen mikä hää oli, isosti taitelija, kuten monet isän puolen sukulaisista. Isä oli ihminen joka oli vaatimaton siinä mitä oli tehny ja saanu aikaan...ei hän tykäny olla parrasvaloissa.
Teatterillaki näytteli joskus aikanaan ja mitä arvosteluja lukkee niin hyvin teki senki puuhan...mutta lopetti homman ko ramppikuume oli niin kova ja se että se esillä olo ei ollu isän juttu!
Teatteriahan isä muuten rakasti tehä, mutta sielä tavallaan taustalla lavastajana.

Isä hyvin pitkäle halus että kaikila on hyä olla...huolehtivainen oli, hyvä tarinankertoja ja huumori oli kohillaan. Mutta emmie mitenkään jalustale issää nosta, ei se mikkään maailman helepoinkaan ihminen toisaalta ollu...kyllä hänesä oli vikoja aivan niinkö meisä kaikisa!

Hän oli siitä hauska ihminen että ei ollu ns tekemätöntä paikkaa...puusta teki melekeen mitä vaan, ompeli mm mulle ja mun systille vaatteita ja muutaki ompeli. Jos joku homma piti tehä niin isä kääräs hihat ja teki...yks tämmönen taidonnäyte on alla olevasa kuvassa oleva isän tekemä moottorikelkka.


Mie saatan väittää että tuon piirteen molen periny isältä...olen meinaan sitä mieltä että jos joku on jonku teheny niin mie voin kans sen tehä. Enhä mie toki kaikkea saa tehtyä vaikka päättäväisyyttä riittää...mutta yritämmie ainaki. Tavallaan ideat saada se mitä haluaa ei lopu...tosin joskus eessä on se harmaa kivi jonka läpi eivaan mennä vaikka kuinka yrittäs.

Yks kaunis huhtikuun sunnuntai aamu vuonna 1992, isä ei enää herännytkään...vaan nukkui omassa sängyssään rauhallisesti pois, jättäen ison aukon monen elämään!

No mutta se miks mie nytte jauhan isästä näin isosti...ja ennenkaikkea isän taiteesta, syy siihen on se että Korundissa avautuu ihankohta...vajaan tunnin päästä tästä kö näpyttelen tässä, näyttely jossa on esillä ainakin yksi isän taulu ja myös tätini Vilma Korhosen taulu/tauluja.

Tämä oli taas sarjassamme miten internetti yhistää ihimisiä ja asioita. Eräs nainen otti mun siskontyttöön Marikaan yhteyttä Genin kautta ja kertoi että hällä on Marikan ukin, Oiva Korhosen taulu/tauluja....sitä kautta tuli tieto että ainakin yksi isän taulu on tuola näyttelyssä.

Mie ite sain facebookin ansioista itelleni kolme isän taulua...kaks tuli etelän suunnasta ja maksoin niistä hinnan X ja yhden sain 50 vuotislahjaks sisaruksilta joiden kanssa ollaan joskus kakarana oltu tekemisissä tovin aikaa enemmänki. Iso itku pääs kun taulu roudattiin mulle Ravintola Valdemariin
jossa mie juhlin parastaennen päivääni.


Lahjaksi saamani isän maalama taulu näkyy oikealla, Valdemarin seinällä mun juhlissa


Elämä on kummallista ja bittiavaruus ihmeellistä...mutta ehottomasti pitää lähtiä kattomaan tuo näyttely.

Tulipa vainki iso ikävä isää tätä näpytelesä...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Viva Las Vegas

Multa on nyt pari semmosta ihmistä jotka tietää mitä kaikkea tapahtu reissussa, pyytäny että mie tän Las Vegas jutun kirjottasin ja tässäp...